Vuorovaikutteinen opetus

Nykyajan yhteiskunnassa arvostetaan osaamista. Kukaan ei pärjää enää siten, että hallitsisi yksin työnsä kentän. Sen sijaan yhteistyö, tiimit ja verkostot ovat korvaamattomia. Tällaiset asiat kytkeytyvät lujasti myös opetuksen vaatimuksiin ja edellytyksiin (Salminen ym. 2016). Vuorovaikutustaitojen harjoittelu on tärkeä osaamisalue itsessään esimerkiksi hoitotyön koulutusohjelmissa (esim. Koskinen ym. 2015), mutta opettajan näkökulmasta katsoen vuorovaikutteisuutta harjoitellaan jatkuvasti opetustilanteissa. Vuorovaikutteisuuden panoksia opetuksessa lisää myös se, että opiskelijan kokema pystyvyys, onnistuminen sekä epäonnistuminen ovat kiinteässä yhteydessä tilanteessa vallinneisiin sosiaalisiin suhteisiin sekä ilmapiiriin (Numminen & Talvio 2009).

Vuorovaikutteisuus opetuksessa hieman pelottaa minua; vuorovaikutus vaikuttaa niin moneen asiaan oppimiseen liittyen ja en koe sitä kovin vahvaksi osa-alueeksi ajatellessani itseäni opettajana. Lannistun nopeasti arkielämässäkin jos satsaan itse vuorovaikutukseen kovasti, mutta en saa vastakaikua. Tämä on ehkä hyvä tunnistaa, voisikohan opetuksiin tehdä oman lannistumisen ehkäisemiseksi varasuunnitelmia?

Seurasin kahdessa opetustapahtumassa opetuksen vuorovaikutteisuutta ja ilmapiiriä.

Yksi seuraamani opetustapahtuma alkoi melko jännittävissä tunnelmissa; opiskelijat pääsivät aitoon tilanteeseen ohjaamaan toimintaa kohderyhmänä olleille asiakkaille. Jännitys tuntui olevan päällimmäinen tunne ainakin osalla opiskelijoista, itseänikin olisi jännittänyt! Toisaalta yksi parhaista saamistani elämänohjeista liittyy jännitykseen: kun jotain asiaa jännittää, se kertoo siitä että on asian kanssa tosissaan. Opiskelijoiden "perehdytys" ohjattavaan asiaan vaikutti melko pikaiselta ja tosi-tilanne oli nopeasti edessä. Toiminnan alkaessa ilmapiiri kuitenkin muuttui leppoisammaksi ja olin havaitsevinani kohtaamisen iloa sekä opiskelijoissa että asiakkaissa. Opetustilanne mahdollisti sen, että opettaja pystyi käydä välillä lyhyesti juttelemassa opiskelijoiden kanssa, mikä näyttäytyi minulle hyvänä vuorovaikutuksena. Opettaja teki myös jatkuvaa havainnointia siitä, miten opiskelijat suoriutuivat heidän lähtötasonsa huomioon ottaen. Opetustilanteen alun jännitys vaihtui tunnin aikana rennompaan hyväntuuliseen tunnelmaan.

En ole koskaan törmännyt niin kannustavaan palautteeseen tentistä kuin yhdessä opetustapahtumassa, jota olin seuraamassa. Palaute tentistä annettiin yhdessä koko ryhmälle siten, että tenttikysymykset samalla talulle heijastaen opettaja kävi läpi kysymykset ja niiden oikeat vastaukset kohta kohdalta. Tämän lisäksi opettaja oli arvioinut jokaisen oppilaan tenttivastaukset siten, että halusi antaa niistä palautteen myös henkilökohtaisesti. Oppilaat saivat itse päättää halusivatko henkilökohtaisen palautteen suullisesti vai kirjallisesti. Vaikka tentti oli ilmeisesti mennyt ainakin osittain heikosti, opettajalla oli kyky antaa palaute kannustavasti: "tehkää niitä virheitä, niitä ei kannata pelätä", "tässä kohdassa jokainen tiesi mistä oli kysymys, vain vastaustekniikka oli puutteellinen", "tämä kohta meni kyllä lähes kaikilta alta riman, mutta olen varma ettei tämä virhe enää toistu kun käymme tämän läpi nyt". Vaikka opetustapahtumassa meni paljon aikaa tentin läpikäymiseen viivyttäen toista opetettavaa asiaa, ajattelisin että oppimisen lisäksi opettan kannustaminen ja positiivinen tsemppaus virheistä huolimatta nostatti ilmapiiriä.

Moniammatillinen oppiminen on oppimismenetelmä, mikä perustuu vuorovaikutukseen ja sen tulisikin Tuomela ym. (2017) mukaan olla osana terveydenhuollon opiskelijoiden koulutusta. Tämä toteutui osuvasti toisessa seuraamassani opetustapahtumassa, jossa opiskelijat pääsivät ohjaamaan asiakkaita. Opetustapahtumaan osallistuivat opettajan, opiskelijoiden ja asiakkaiden lisäksi kahden muun ammattiryhmän edustajia. Tämä osaltaan antoi opiskelijoille mahdollisuuden moniammatillisen yhteistyön ja vuorovaikutuksen harjoitteluun.

Ilmapiiriä on mahdollista keventää ja vuorovaikutteisuutta lisätä huumorin avulla. Yhdessä opetustapahtumassa opettaja saattoi kertoa esimerkit heittäytyen rooleihin välillä koomisellakin tavalla, mikä varmasti auttoi opiskelijoita pitämään huomio opetuksessa ja ehkäpä jopa muistamaan itse asian esimerkin avulla tulevaisuudessa. Tässä opetustapahtumassa oli kyse tavanomaisesta luento-opetuksesta, mutta elävöittämällä ja heittäytymällä opettaja tuntui saavan oppilaisiin lisää intoa.

Sairaalassa työskennellessäni yksikköni opiskelijavastaavana törmäsin jatkuvasti ongelmaan siitä, että opiskelijat kokivat hyvin kielteisesti sen, jos henkilökunta ei puhutellut heitä nimeltä. Tätä pohdin myös seuraamissani opetustilanteissa vuorovaikutuksen näkökulmasta. Opettajan puhutellessa opiskelijoita nimeltä tuntui lämmittävän heti yleistä ilmapiiriä ainakin omasta näkökulmastani katsottuna. 

Yhtä opetustapahtumaa oli kestänyt hieman vajaa kaksi tuntia ennenkuin luokassa puhui joku muu kuin opettaja. Hätkähdin - olin piirrellyt vuorovaikutuksen kohdalle muistiinpanoihini monta hymiötä. Onko opetus vuorovaikutteista jos opettaja on puhunut putkeen kaksi tuntia ilman yhtäkään opiskelijan kommenttia tai kysymystä? Kuulostaa pahalta, aloin pohtia tilannetta. Opettaja oli mielestäni näyttänyt koko luennon vuorovaikutusosaamistaan: kysynyt tunnin alkuun viikonloppukuulumisia ja jatkanut luennon lomassa kysymyksiä: "mitä mieltä olette tästä asiasta?", "onko ideoita miten tämä käytännössä näkyy?", "osaatte tämän, sanokaa rohkeasti vaan!". Lisäksi heittäytymistä, huumoria, positiivisen hengen ylläpitoa. Opettaja vaikutti hyvin helposti lähestyttävältä. Näytti kyllä siltä, että opiskelijat keskittyvät kaikkeen mitä opettaja puhui, luento-opetuksen tyypillisiä oheistoimintoja ei näkynyt juuri ollenkaan. Lasketaanko asiaan hyvin tiiviisti keskittynyt opiskelija vuorovaikutukselliseksi?

Sain seuraamistani opetustapahtumista paljon ajatuksia ja pohdittavaa opetuksen vuorovaikutuksellisuuteen liittyen. Toisella seuraamallani opetuskerralla jäinkin pohtimaan sitä, miten vuorovaikutuksellisuutta olisi voinut lisätä; olisiko opiskelijoita voinut aktivoida esimerkiksi jollain yhteisöllisellä menetelmällä? Jäin myös pohtimaan opettajan paikkaa luokkatilassa - lisääkö opettajan paikan vaihtelu vuorovaikutusta? Muutenkin pohdin fyysistä sijoittelua - olisiko toisenlainen istumajärjestys vaikuttanut siten, että opetus olisi ollut vuorovaikutuksellisempaa?

Kuvakoonti vuorovaikutteisuudesta opetuksessa

Lisää ideoita vuorovaikutteisuuden lisäämiseen ja ilmapiirin kohottamiseen opetuksessa otetaan vastaan alla olevaan kommenttiboksiin ;)



Lähteet:
Numminen A & Talvio M (2009) Hyvä oppimisilmapiiri ja opiskelijan kohtaaminen. Teoksessa Lindblom-Ylänne S & Nevgi A (toim.) Yliopisto-opettajan käsikirja. Helsinki. WSOY.
Koskinen L, Aho J & Nurro M (2015) Hoitotyön opiskelijoiden kokemuksia kuvallisesta ilmaisusta vuorovaikutustaitojen oppimisessa. Tutkiva Hoitotyö 13(3): 4-12.
Salminen L, Saaranen T. & Sormunen M. (2016) Oppimisympäristöt ja opetusmenetelmät opettajan työssä. Teoksessa Saaranen T, Koivula M, Ruotsalainen H, Wärnå-Furu C & Salminen L (toim.) Terveysalan opettajan käsikirja. Tallinna. Tietosanoma.
Tuomela K, Heikkilä K, Haapanen H, Kortekangas-Savolainen O & Salminen L (2017) Moniammatillinen oppiminen yhteistyöosaamisen edistäjänä terveydenhuollossa. Hoitotiede 29(4): 264-275.

Opetuksen alkaminen ja päättyminen

Kaksi seurattavaa teemaa opetusseurannoissa olivat opetuksen alkaminen ja päättyminen. Alkuun pohdin onko näillä asioilla niin suurta merkitystä, mutta seurannoissa alkamisen ja päättymisen merkitys konkretisoitui. Lisäksi olin yllättynyt opetuksen aloituksen ja päättymisen voimakkaasta kytköksestä motivaatioon, aktivointiin, vuorovaikutukseen sekä muihin opetuksen teemoihin. Seurasin opetuksen alkamista ja päättymistä kahdessa eri opetustapahtumassa.

Opetustapahtumien alkaminen sisälsi molemmissa opetustapahtumissa kuulumisten kyselyä huolimatta siitä, että toinen opiskelijaryhmä oli opettajalle hyvin tuttu ja toisella opetuskerralla melko vieras. Tämä tuntui kivalta tavalta, vaikkakin ehkä vaivaannuttavalta kun vastauksia ei juuri kuulunut.

Opetuksen toteutussuunnitelma käytiin molemmissa seuraamissani opetustapahtumissa läpi heti alkuun, mikä varmasti auttoi opiskelijoita hahmottamaan opetuksen sisällön. Toisessa opetuksessa tämä tapahtui suullisesti ja toisessa suunnitelma oli esitetty myös diana visuaalisesti. Opetustapahtuman rakenteen esittämistä opiskelijoille olemme pohtineet myös Hoitotieteen didaktiikan ja eilen alkaneen Opetuksen sisällön ja menetelmien suunnittelu -kursseilla (Kuivila 2017, Kääriäinen 2018). Suunnitelman esittäminen meneillään olevasta opetustapahtumasta tuntuu tärkeältä, mutta minun on vaikea nimetä yhtäkkiä siihen syitä. Onko kyseessä että nähdään kahvitaukojen ajankohta? Stressataan valmiiksi tunnin lopussa annettavaa ryhmätyötä? Nämä nyt ainakin ensimmäisenä tulevat käytännöstä mieleen. Ajattelisin (pienimuotoisen tiedonhankinnan avustamana), että tämä liittyisi kuitenkin Nevgi & Lindblom-Ylänteen (2009) esittämään opetuksen rakentumisen peruspilariin: opiskelijoiden sitouttaminen omaan aktiiviseen tiedonrakentamiseen. Suunnitelman nähdessään opiskelija parhaimmillaan osaa arvioida esimerkiksi jo aiheestaan tietämänsä asiat ja suunnata oppimistaan kohti tiedon rakentelua. Voisin myös ajatella, että suunnittelma ohjaa ja saattaa myös tsempatakin opiskelijoita; he tietävät että kahvitauko on 15 minuutin kuluttua, sinne asti jaksaa vielä keskittyä.

Toinen opetustapahtumista alkoi edellisellä kerralla olleen tentin vastausten läpikäymisellä. Minulle tuli tunne, että tentti oli ollut opiskelijoille erityisen jännittävä ja oppimisen kannalta tärkeä. Todennäköisesti opiskelijoilla ei olisi ollut mahdollisuutta keskittyä seuraavaan opittavaan asiaan ennen tentin läpikäymistä.

Toisessa opetustapahtumassa alkoi kokonaan uusi opintojakso, jolloin aloitus sisälsi tarkat ohjeet kurssin suorittamiseen liittyen. Välillä pohdin olivatko ohjeet turhankin yksityiskohtaiset ja menikö aikaa ohjeiden läpikäymiseen liikaa. Toisaalta opiskelijaryhmä oli hyvin suuri (yli 100 opiskelijaa) ja opintojakso sisälsi erilaisia tehtäviä erilaisin menetelmin toteutettuina. Tämän perusteella päädyin siihen, että tarkka ja aikaavievä ohjeistus oli tarpeen. Sivuhuomiona totesin muistiinpanoihini, että aikaa se oli varmasti vienyt opettajalta jo opetustaahtumaa ja kurssia suunnitellessa. Vahvistukseksi oikeasta päätelmästäni opiskelijat kiittivät myöhemmin opettajaa tehtävänantojen selkeydestä ja niiden läpikäymisestä. 

Opetuksen alkaminen on aika herkullinen tilanne opiskelijoiden motivointiin. Miksi juuri tämä aihe on tärkeä esimerkiksi tulevan ammattisi kannalta? Tämän todellistaminen heti opetuksen alkuun voisi olla hyvä keino sekä motivoinnin että hyvän opetustapahtuman rakentumisen kannalta. Lisäksi mieleeni tuli, että jokin vapaamuotoinen yhteisöllinen menetelmä heti alkuun voisi toimia hyvinkin opetustapahtuman alussa. Tämä auttaisi opiskelijaa uuden sisällön hahmottamisessa; mitä jo asiasta tiedän ja näin ollen antaisi tehokkaan startin uuden opiskelulle.

En ajatellut opetustapahtuman päättymisen olevan niin merkittävä kun se seurannoissa muodostui olevankaan. Toisessa opetustapahtumassa tunnin päättyessä opettaja kertoi mitä seuraavalla opetuskerralla tehdään ja antoi sen jälkeen luvan lähteä. Näin toimiessaan hän viritteli opiskelijoiden ajatuksia myös tulevaan ja ehkäpä herätti myös mielenkiinnon seuraavaa asiaa kohtaan ja osoitti kytköksen tunnilla käydyn asian suhteen uuteen tulevaan asiakokonaisuuteen. Itsekin ajattelen seuraavan kerran aiheen kertomisen kuuluvann opetuksen lopetukseen, mutta ajattelisin että tunnilla läpi käydyn asian pieni kertaus voisi olla paikallaan. Olisiko sitä mahdollista kysyä opiskelijoilta esimerkiksi "Mitä opitte tänään?" "Mitä jäi mieleen?". Opiskelijajoukossa vastausten voisin kuvitella jäävän hiljaisiksi ynähdyksiksi, mutta olisiko mahdollista osoittaa kysymys satunnaisesti valituille opiskelijoille?

Itse koen sairaanhoitajan työssäni opiskelijoita ohjatessani merkitykselliseksi sekä itselleni että ohjattavalle opiskelijalleni kysyä työvuoron jälkeen, mitä hän on oppinut. Usein olen kysynyt sen muodossa "Kerro kolme asiaa mitä olet oppinut tänään ja mistä on hyötyä jatkossakin?" Ensimmäisinä harjoittelupäivinä opiskelijat ovat olleet hyvin hämillään tästä kysymyksestä, mutta harjoittelun edetessä he ovat selvästi jo miettineet valmiiksi vastaustaan ja todennäköisesti jäsentäneet myös omaa oppimistaan. 

Toisessa seuraamassani opetustapahtumassa kahvitauolle poistuttiin juuri muodostetuissa monialaisissa ryhmissä, joissa suoritettaisiin opintojaksoon kuuluva ryhmätehtävä. Kahvitauolla suoritettavaksi opettaja antoi suullisesti ja kirjallisesti opiskelijoille jakson aiheeseen orientoivan pienen pohdintatehtävän. Tämä tuntui hyvältä tavalta ensinnäkin ryhmäytymisen kannalta sekä sen, että aiheeseen orientoiduttaisiin kahvitauko hyödyntäen. 

Lupa lähteä on mielestäni tärkeä. Muistan kuinka opiskelijana oli kiusallista alkaa pakata tavaroita ja hiipiä luokasta ulos jos ei ollut ihan varma, joko tunti oli päättynyt olettaen kuitenkin niin. Toivoisin todella muistavani tämän toimiessani opettajana. Luvan lähteä yhteydessä olen usein kuullut myös maininnan siitä, että nyt on mahdollista tulla kysymään jos on jotain henkilökohtaisempaa asiaa. Vaikka kysyttävää ei ole usein ollutkaan, on opettaja saanut aikaan tunteen, että häntä on tarvittaessa helppo lähestyä. Tämä taas nostattaa ilmapiiriä vaikuttaen parhammillaan myös motivaatioon.

Kuvakoontia aiheesta

Voi kuinka pienet asiat ovatkin yllättäen suuria!
Olisiko sinulla lisää ideoita? Kysy, kyseenalaista ja kommentoi :)



Lähteet:
Kuivila H (2017) Oppimisprosessit ja opetuksen suunnittelu. Hoitotieteen didaktiikka. Oulun yliopisto. Luento 25.4.2017.
Kääriäinen M (2018) Opetuksen sisällön ja menetelmien suunnittelu. Oulun yliopisto. Luento 15.10.2018
Nevgi A & Lindblom-Ylänne S (2009) Opetuksen linjakkuus - suunnittelusta arviointiin. Teoksessa Lindblom-Ylänne S & Nevgi A (toim.) Yliopisto-opettajan käsikirja. Helsinki: WSOY.